Viimeksi huhtikuussa manailin, kun olin kirjoittamisissa jäljessä. Nyt en edes yritä ottaa kiinni, vaan jatkan tästä eteenpäin.

Toukokuun alku tuli ja Pipsalla oli ratsastaja kolme viikkoa. Ensimmäinen hevoseton viikko meni mulla migreenin kourissa ja sitten saikin ottaa tekemättömiä töitä kiinni. Paljoa ei siis tullut liikuttua ilman hevosta, mutta jotain sentään, pieniä kävelyitä ainakin. Kun pääsin itse takaisin kyytiin, oli hevosessa, kuten olettaa voi, asetukset tosi hyvässä mallissa ja siitä on ollut hyvä jatkaa eteenpäin. Taas tuntuu, että ollaan oikealla tiellä, vaikka itsellä onkin niin hirveästi oppimista edessä.

Kootussa ravissa-Noora tässä keväämmällä kirjoitti, kuinka on ollut vaikeaa opettaa hevoselle piruetit kun ei itsekään ole osannut niitä, niin jaan kyllä sen tunteen. Välillä käy mielessä, että mitä jos mullakin olisi semmoinen opetusmestari-hevonen, olisiko helpompaa? Mutta sitten ymmärrän pari oleellista faktaa. Mulla ei olisi rahaa ostaa sellaista. Ja toiseksi, jos mulla olisi sellainen, niin mä päästäisin itseni siltikin liian helpolla itsenäisesti ratsastaessa, enkä välttämättä oppisi yhtään sen enempää siltä kuin siinä, että opetellaan yhdessä.

Ensimmäinen kesälomaviikko oli aikamoista haipakkaa, keskiviikkona 3.6. kun oli Pipsan ja mun 2-vuotispäivä, se päätti juhlistaa sitä antamalla pieniä ähkyn oireita. Ne meni kuitenkin ohi kipulääkkeellä ja liikkeellä. Onneksi. Loman alku on ollut pienien kremppojen aikaa meille molemmille, itsellä on puolestaan kiukutellut maha, molemmat jalkaterät ja noussut pieni lämpö. Ja jokainen tietysti eri päivänä! :D Tällä viikolla käyn vielä hammaslääkärissä tarkistuttamassa, mitä hampaista löytyy, niin eiköhän tässä kuitenkin kohta ole nainen taas kunnossa. Viikonloppuna olisi edessä Jukolan viesti, eli suunnistajan joulu, juhannus ja uusi vuosi samassa paketissa. Jalkojen kunto jännittää, mutta eiköhän ne kestä sen reissun kun ottaa ihan rauhakseen eikä lähde revittelemään. Ei tässä kunnossa niin voi kyllä tehdäkään! :)