Täällä on vietetty kovaa talvea, enkä ole ehtinyt kirjotella mitään kuulumisiakaan.

Kolme kuukautta sitten elettiin vähän erilaista menoa kun nyt. Olin syyslomamatkalla kun keskiviikkona 26.10. puhelin soi. Näin jo siitä, että tallinpitäjä soittaa, että harmia on tiedossa, koska tiesi tietysti mun olevan 4000 kilometrin päässä Madeiralla. Sain kuulla, että Hipsulla on ähky, oli jättänyt päiväheinät syömättä ja kunnaneläinlääkäri oli jo tulossa. Enpä siellä Atlantin keskellä muuta voinut kun todeta, että selvä, pyydä lähettämään lasku mulle sitten ja toivottavasti toipuu.

Ei mennyt kovin montaa tuntia, kun tuli uus puhelu, jonka sisältö oli, että ei auttanut letkutukset yms. Piti sitten vastata kysymykseen, lähdetäänkö viemään klinikalle. Totesin, että tottakai, jos vaan mahdollisuus siihen on, sen takiahan otin Hipsulle vakuutuksenkin, että pystyn sitä auttamaan, jos tarve vaatii.

Elämäni pisin ilta siitä tuli, kun odottelin aina välillä viestiä siitä, miten menee. Seuraava soittaja olikin eläinlääkäri, joka halusi kolmeen kertaan vastauksen kysymykseen: "Leikataanko?" Ensin pelkästään siihen, sitten kertoi riskit ja viimeiseksi hinnan. Edelleen olin sitä mieltä, että sen takia se vakuutus on, että voin vastata että leikataan.

Myös maailman kamalin yö oli edessä, kun pelkäsin ensimmäiset pari tuntia, että puhelin soi ja sieltä kerrotaan, että suoli repesi leikkauspöydälle kaadettaessa. Sitten kun uskalsin katsoa kelloa ja totesin, että nyt leikkauksen on pakko olla ehtinyt alkaa, uskalsin vähän aikaa nukkua ja aamuyöllä soitettiin, että leikkaus meni hyvin, hiekkaa oli paksusuolessa paljon mutta muuten kaikki oli suht ok. Hipsu oli heräämössä siinä vaiheessa.

Pientä jännitystä leikkauksen jälkeen aiheutti se, miten Hipsu lähtee toipumaan, mutta pienten käynnistysvaikeuksien jälkeen toipuminen lähti käyntiin.

Heti kun pääsin takaisin Suomeen, ajoin tietysti Hipsua katsomaan ja oli se kyllä niin toipilaan näköinen, että tulin siihen tulokseen, että on ihan hyvä, etten nähnyt sitä kipeänä. Tosin eipä se kuulemma kovin paljoa kipuaan näyttänyt, suomalainen nainen kun on...

Matkan varrella on pikkasen selvinnyt, kuinka kamalan moni ihminen osui auttamaan tässä tilanteessa ja täytyy sanoa, että kyllä mun ja Hipsun ympärillä on niin ihania ihmisiä, että mä en ehkä ikinä pysty ilmasemaan, kuinka onnellinen mä niistä olen! Ensin että tallinpitäjä miehensä kanssa lähti käytännössä yöllä Hipsua viemään Hyvinkäälle. Olivat itse tulleet reissusta päivällä... Sitten tuli miehen vanhemmat, jotka otti lapset hoitoon. Siinä välissä kaverit, jotka käytti lapset välissä vähän harrastamassa. Puhumattakaan siitä, että alunperin tallikaveri huomas ratsastaessaan Hipsun syömättömyyden ja soitti toiselle, joka oli hoitanut aamupäivän tallia ja tämä teki puhelindiagnoosin ja tuli Hipsua taluttelemaan heti. Kaikkia mä en varmaan vieläkään tiedä, jotka on olleet osallisena tässä...

Vihdoin 7.11.2011 alkoi meillä ihan uusi elämä!  Sen päivän jälkeen viime lauantai taisi olla ensimmäinen päivä, kun en käynyt tallilla ollenkaan. Alkuun kävin parhaana vuorokautena neljä kertaa siellä. "Ehkä" hulluimmalta tuntui se, kun ensimmäisen viikon Hipsu sai heinät 4 tunnin välein. Kävin joka toinen yö (tallinpitäjä kävi väliöinä!) viemässä sille kilon heinää klo 3:00. Heräsin 2:45, puin, ajoin tallille, heitin heinät ja ajoin kotiin ja menin takaisin nukkumaan. Viimeisenä yönä olin nopein, sängystä takaisin sänkyyn meni 31 minuuttia. Siitä kokonaista 3 meni tallissa!  Mutta mitäpä mä en olis elävän hevoseni eteen tehnyt... Ennen töitä kerkisin vallan mainiosti kävellä Hipsun kanssa puolikin tuntia, kun sen piti olla karsinalevossa vielä reilu pari viikkoa kotona. Taluttelua sai siis harrastaa puol tuntia kerrallaan. Marraskuun lopulla Hipsu pääsi pieneen tarhaan ulkoilemaan.

Tammikuussa sai alkaa ratsastaa uudestaan. Itseasiassa otin muutaman päivän ennakkoa, kun oli niin hienot kelit ja loma ja kaikkea. Jännitti etukäteen ehkä vielä enemmän kun silloin, kun menin katsomaan Hipsua ekan kerran, mutta kun pääsin takaisin OMAN hevoseni selkään, se oli todella mahtavaa! 10 minuuttia olin ekalla kerralla kyydissä ja siitä on lähtenyt sellanen turbobuusti tähän lajiin, että mun täytyy ihan keskittyä, että muistan tehdä työt ja hoitaa muihin harrastuksiin liittyvät asiat ajallaan. ;) Viime viikko oli mulla tosi kiireinen, ja siinä tuli vähän hidastusta kuntoutusohjelmaan, ja vähän jänskättää, tuleeko kovat pakkaset, sekin hidastaa pikkusen. Mutta nyt on vakaana ajatuksena osallistua johonkin kisoihinkin Hipsun kanssa vielä tänä vuonna.

Se hyvä puoli kuntoutuksessa on, että on pitänyt kaikki aloittaa alusta. Ekat viikot kun oli pelkkää käyntiä, niin koitin vaan saada Hipsun antamaan periksi niskastaan joka kerta kun otin ohjat käteen. Kouluratsun ominaisuuksistahan siltä on puuttunut se, että menisi rennompana ja "oikein päin". Siinä ollaan edistytty vallan mainiosti, oon niin ylpee meistä molemmista! 

Pienireikäisiä heinäverkkoja hankin Hipsulle pari, kun se syö niin kamalan nopeasti, että piti vähän saada rauhotettua ruoan katoamisvauhtia. Sisällä se toimii vallan mainiosti, mutta Suomen talvi aiheuttaa ulkoverkolle ja alustalle pieniä teknisiä ongelmia. Verkko on jäässä ja lukot kanssa, mutta välillä kun raahaa koko systeemin sisälle sulamaan ja käyttää lukkosulaa, niin aamulla on taas parempi päivä. Tässä toipumisvaiheessa on toi ukkokultakin päässyt kunnolla osalliseksi asioihin. Ulos rakennettiin siis kuormalavasta alusta, mihin heinäverkko kiinnitetään ja siinä pääarkkitehtina toimi hän. Täytyy sanoa, että tuli hieno! Kuva kertoo ehkä enemmän... Nyt tosin kun Hipsun hyvät rehunkäyttöominaisuudet pääsi taas jylläämään ja siksi pidetään sitä pikkasen laihiksella, se on alkanut tuhota lavaa ihan huolella.

Tästä tarinasta näköjään tuli sivuston nimen mukaan vuodatus, mutta ei se mitään! Tähän uuteen elämään kuuluu toivottavasti myös se, että mulla on blogiin asti kerrottavia asioita enemmän ja tasasemmin jatkossa.   

(ps. Kuvien lataaminen ei toimi just nyt niinkun haluaisin, lisään niitä myöhemmin...)